RAQS SHARQI - TANSSI IDÄSTÄ 

Teksti: Raija Salminen (Afsana)

RAQS SHARQI     Aloittelevan tanssinharrastajan tiedot itämaisen tanssin taustasta ja perusteista ovat varsin usein melko vähäisiä ja kun opettaja puhuu klassisesta Raqs Sharqista, Baladista ja ties mistä, riittää aloittelijalla eksoottisen harson hunnuttamia hämäriä termejä yllin kyllin. Mitä tanssia itse asiassa tunneilla opetellaan? Ja missä kulkee eri tyylien rajat, kun yhdessä kirjassa väitetään ihan muuta kuin toisessa. Pikkutarkka luokittelu lieneekin turhaa, kun puhutaan taiteesta, jonka tyylierot vaihtelevat maasta toiseen ja taiteilijoiden oman mieltymysten mukaan. Vaikka puhutaan Raqs Sharqista yleisesti, liikekieli, rekvisiitta ja asu vaihtelevat eri maiden välillä jonkin verran. Se mikä toisessa maassa on sallittua, on toisessa maassa kiellettyä, ja mikä Egyptissä kuuluu folkloreen, voi Amerikassa olla kimalluksen keskellä tehostavaa rekvisiittaa. Tanssijan oma persoonallisuus luo juuri hänelle tyypillisen tanssityylin, eikä siihen välttämättä päde mikään teoriassa kehitetty malli. Perusasiat toki ovat olemassa, ja syvennymmekin nyt etsimään niitä Raqs Shargi tanssista. Vertailemme myös eräitä itämaisen tanssin eroja eri maissa ja kurkistamme kahta kategoriointimallia.

     Arabiankielisen Raqs Shargi sanan suora käännös on "Tanssi Idästä". Puhumme siis itämaisesta tanssista, jolle on keksitty lukuisia muitakin synonyymejä. Tämä tanssi on kehittynyt egyptiläisestä naisten soolotanssista, johon on sulautunut vaikutteita monien muiden maiden tansseista, kuten Intiasta, Turkista, mustasta Afrikasta ja länsimaisesta baletista. Nykyisin mausteita tanssiin haetaan varsinkin modernista tanssista, mutta toisinaan näkee vivahteita shamanismista tai vaikkapa flameneosta. Mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, koska Raqs Sharqi on kehittyvä, kokeileva tanssimuoto, kunhan pysytään hyvän maun rajoissa ja säilytetään perusasiat.

     Raqs Sharqissa energian keskus sijoittuu alavatsaan. Huolimatta taivutuksista, ojennuksista ja kurkotuksista tanssijan paino laskeutuu alas, ikäänkuin puulla, joka on tukevasti juurtunut maahan, ollen silti taipuisa ja herkkä. Tanssijan asento on tasapainoinen, rento ja vakaa. Rytmin muutoksia ilmennetään pääasiassa lantiolla, kun taas ylävartalo ja kädet tulkitsevat melodiaa, varsinkin klassisessa Raqs Sharqissa. Tanssija voi nousta päkiöilleen säilyttäen silti maanläheisen tunteen. Pehmeät ja terävät liikkeet, tunnelmat ja tulkinta ovat vuorovaikutuksessa keskenään viehättävällä tavalla. Yleisö voi kokea Raqs Sharqin luonnollisena ja helposti lähestyttävänä taiteena, koska siinä ei työskennellä painovoimaa vastaan, eikä yleisöä ja tanssijoita pyritä ajattelemaan erillisinä ryhminä, vaan toisiaan kannustavina ja sekä ottavina että antavina osapuolina.

     Kun hankkii itselleen perustaitoja alkeiskurssilla isolaatiotekniikan ja koko kehon lihasten hallinnan muodossa, oppii perusliikkeet, jotka ovat lähtökohtana niin kansantansseissa kuin klassisessa itämaisessa tanssissakin. Pitempään tanssittuaan löytää itsestään vahvat puolensa, mitkä ohjaavat oman persoonallisen tyylin löytämisessä. Pehmeästi liikkuva persoona mieltyy usein baladiin, balettitaustan omaava tanssija huomaa hallitsevansa parhaiten klassisen tyylin ja terävän voimallisesti liikkeitätulkitseva saattaa löytää suosikkinsa ylä-egyptiläisestä kansanperinteestä. Sitten ovat tietenkin taiteilijapersoonat, jotka luovat jotain ennennäkemätöntä ja monet muut, jotka tanssivat kenties vain löytääkseen palan kadotetusta naiseudestaan, liikunnallisista syistä tanssivat ja ystäviä ja tanssin iloa etsivät naiset.

     Raqs Sharqi on saavuttanut valtaisan suosion Euroopassa ja Amerikassa. Jo 1800-luvun lopulla amerikkalaiset tutustuivat egyptiläiseen tanssiin ja Hollywood muokkasi siitä amerikkalaista unelmaa vastaavan fantasian. Kimallus, timantti navassa ja hulmuavat hunnut liitettiin ehdottomasti itämaiseen tanssiin, kuten myös kaksiosainen puku. Amerikkalaiset käyttävät myös erilaisia välineitä kuten keppiä, tulta tai miekkaa erilaisissa yhteyksissä kuin egyptiläiset. Turkkilaiseen tapaan sormisymbaaleita kilkatellaan koko tanssin ajan sellaisessakin musiikissa, jossa egyptiläinen jättäisi symbaalit kokonaan käyttämättä. Huivin käyttö amerikkalaisessa klassisessa Raqs Sharqissa on välttämätöntä, taitavaa ja näyttävää. Amerikassa vallitsee aivan oma klassinen tyyli.

     Euroopan maista Saksa tunnetaan varsinaisena itämaisen tanssin keitaana. Euroopan oma kulttuuri vaikuttaa luonnollisesti tanssityyliin, joka maassa omalla tavallaan. Egyptiläistä tanssia kuitenkin ihaillaan ja jäljitellään. Euroopan tanssijattaret ovat kuitenkin egyptiläistä kollegaa vapaampia puku- ja liikevalinnoissaan, sillä heitä eivät sido tanssiasua koskevat säädökset ja he voivat esitellä rohkeuttaan amerikkalaiseen tapaan ilman halventavia katseita, joita egyptiläisyleisöltä herkästi saisi. Egyptissä lattialiikkeet ovat kiellettyjä. Monissa muissakin Lähi-Idän maissa ne ovat huonossa huudossa, mutta länsimaissa puolestaan varsin suosittuja. Kansantansseissa maahan laskeutuminen on yleistä. Lähi-Idässä vältetään tiettyjä asentoja tai eleitä, joilla on heidän kulttuurissaan moraalisesti epäilyttävä merkitys. On olemassa myös liikkeitä, joita tekevät vain miehet, mutta tällaisetkin liikkeet voivat kuulua jossain toisessa maassa tanssijattaren ohjelmistoon.

     Englantilainen Wendy Buonaventura käsittelee Raqs Sharqia omana klassisena tanssityylinään erottaen Baladin ja Shaabin (kansantanssit) kokonaan tästä erilleen. Suraya Hilal - hänkin brittiläistynyt tanssijatar - puolestaan luokittelee Raqs Shargi-otsikon alle klassisen itämaisen tanssin lisäksi kaiken muun egyptiläisen tanssin kansantansseista populaariin tanssiin. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen egyptiläinen Baladi on Raqs Sharqin "äititanssi". Käsittääkseni Raqs Sharqi on kuitenkin suuriin tiloihin syntynyt tanssi, joten jos siihen sisällytetään koko kansantanssien kirjo, se on kuitenkin muokattu uudelleen näyttämöitä varten, esitettäväksi taiteeksi. Toisin sanoen Raqs Sharqiin liitetty kansanomainen egyptiläinen osuus on otettu uralleen alkuperäisestä esitystilanteesta ja sovitettu siten, että se toimii suurella estradilla ja tuo vivahde-eroja esityksen musiikkiin, liikkeiden tulkintaan ja tanssin tunnelmaan.

     Kansantanssien puku määräytyy perinteen mukaan, mutta varsinkin länsimaissa asut eivät seuraa aina egyptiläistä linjaa. Klassinen Raqs Sharqi on lähimpänä länsimaista modernia tanssia tai balettia. Siinä suurilla liikeradoilla ja tilan käytöllä on keskeinen merkitys. Keveys, ylöspäin suuntautuvat linjat ja eri soitinten sooloimprovisaatiot musiikissa ovat klassisen tanssin leimaa antavia piirteitä. Egyptiläinen tanssijatar suosii tulkintaa, jossa yhteen tanssiin ei ole ympätty kaikkea mahdollista, mikä puolestaan on tavallista amerikkalaisen tyylin kaikkia mahdollisia taitoja esittelevässä tanssissa.

     On selvää, että eri tyylit sekoittuvat ja kukin poimii niistä itselleen sen, mikä tuntuu tai näyttää hyvältä. Me suomalaiset emme voi tanssia niin kuin egyptiläiset, jotka ovat kuvia omasta kulttuuristaan. Me emme voi kertoa tanssillamme tarinaa samalla tavalla kuin egyptiläisnainen laulun sanoja kuvittaessaan, mutta me voimme tulkita musiikkia niin kuin me tunnemme. Me voimme oppia puhumaan arabiaa suomalaisella korostuksella ja tanssia itämaista tanssia suomalaisittain maustettuna. Suomalainen Raqs Sharqi on upeaa!

 

Lähteet:
Tshador III Wendy Buonaventura: Serpent of the Nile
Hilal School of Raqs Sharqi: Newsletters 1 ja 2 /1994

 

<< takaisin