ORYANTAL - TURKKILAISTA VATSATANSSIA

Teksti: Virpi Virtanen (Afsana)

Asena     "Turkkilainen mustalaistanssi ja vatsatanssi ovat hyvin läheisiä tanssityylejä. Oryantal-tyylin äiti on turkkilainen mustalaistanssi kun taas isä on joukko Osmanien imperiumin ajan haaremitansseja ja äidin puoleinen täti on egyptiläinen vatsatanssi" - näin kuvaa turkkilaista vatsatanssia tyylin asiantuntijoihin kuuluva amerikkalainen Artemis Mourat.

     Kuvaus onkin varsin osuva: monista yhteisistä piirteistä huolimatta turkkilainen ja egyptiläinen tanssi ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Lähempää sukulaisuutta turkkilaisella vatsatanssilla voitaisiinkin katsoa olevan amerikkalaiseen "kabaree-tyyliin", joka lähti kehittymään aikanaan melko puhtaasti turkkilais-armenialais-kreikkalaiselta pohjalta ennen egyptiläisvaikutteiden maihinnousua. Itse asiassa klassinen moniosainen "tanssirutiini" on Egyptissäkin muokkautunut nykyisenlaisekseen vasta parin viime vuosikymmenen aikana ja ennen sitä egyptiläinen ja turkkilainen tanssityyli olivat paljon lähempänä toisiaan ja monet vanhat egyptiläiset kutsuvat itämaista tanssia edelleen nimellä "Raks Turkos" eli turkkilainen tanssi, samalla kun monet turkkilaiset sanovat vatsatanssin olevan arabialainen perinne. Oli tanssin alkuperä mikä tahansa niin vuosien saatossa egyptiläiset alkoivat siirtyä laulujen syvemmän tulkinnan puolelle kun taas turkkilaiset keskittyivät tansseissaan pääasiassa viihteelliseen esitykseen. Mutta mikä sitten tekee Oryantal-tyylistä varsinaisesti turkkilaisen?

     Ensimmäisenä turkkilaisesta tanssityylistä puhuttaessa mieleen tulevat niukka puvustus, kengät ja zillien soitto, mistä viimeinen onkin varsin tärkeä osa turkkilaista vatsatanssia. Zillejä soitetaan taidokkaasti lähes koko tanssin ajan ja käytetyt zillit ovat suurikokoisia ja voimåkasäänisiä. Käytetyt rytmit vaihtelevat hitaasta ciftetellistä nopeaan karsilamaan ja muihin erikoisempiin tanssirytmeihin kuten 7/8, 12/8 ja tietysti myös arabialaisista tansseista tunnettuihin rytmeihin, joihin kaikkiin tanssijoilla on monia zilleillä soitettavia variaatioita. Joissain tanssin osissa zillit voivat olla ainoa säestys: esim. kuuluisa tanssija Tulay Karaca korvasi joskus rumpusoolon symbaalisoololla.

     Puvustus on Turkissa, kuten kaikkialla missä itämaista tanssia tanssitaan, käynyt läpi monia muodonmuutoksia ja viime aikoina kahdeksankymmentäluvun ja yhdeksänkymmentäluvun alkupuolen niukkaakin niukemmat tanssipuvut ovat lähes väistyneet tyylikkäämpien, peittävämpien luomusten tieltä. Turkissa pukeutumista koskevat säännökset eivät ole olleet niin tiukkoja kuin Egyptissä, joten paljasta pintaa on näytetty häpeilemättä. Niukan tyylin huipentumana voidaan pitää joiden tanssijoiden tanssimista pelkässä lantiovyössä ja niukoissa rintaliiveissä tai Sulukulen mustalaisten tanssimista alusvaatteissaan. Niukan pukutyylin kuningattariin voitaisiin lukea vielä nykyäänkin tunnetut tanssitähdet Burcin Orhon ja Sibel Baris. Burcin Orhonin niukkaa pukeutumista ei tarvinne ihmetellä kun tietää, että hänen tiensä ballerinasta vatsatanssijaksi kulki Playboyn keskiaukeaman kautta ja Sibel Baris on tunnetumpi kauniista vartalostaan kuin tanssitekniikastaan.

     Nykyiseen tanssipuvustukseen trendejä luovat etenkin Mezdeke-trio, jonka puvut ovat todella kauniita monine jännittävine yksityiskohtineen - näiden pukujen, kuten monien muidenkin upeiden luomusten, takana on Suomessakin tunnettu Bella Boutique. Nyt juuri muodissa ovat kapealinjaiset kristallein koristellut puvut, mutta yleisesti turkkilaiset puvut käyttävät kuitenkin edelleen V-muotoista vyötä, jota pidetään korkeammalla lantiolla kuin egyptiläisiä ja mikä korostaa säärien pituutta. Hame voi olla kaksiosainen "lannevaate", mikä jättää jalat lähes kokonaan näkyviin tai nykyään kapeahko hame, missä on syviä halkioita. Pukujen koristelu on usein epäsymmetristä ja turkkilaiset puvut on usein tunnettu "kolmiulotteisesta" helmikirjonnasta.

     Kenkien käyttö turkkilaisessa tanssissa on pitkälti turhamaisuutta: usein "hameet" jättävät koko jalat paljaiksi, joten sääret yksinkertaisesti näyttävät pidem miltä ja täten myös paremmilta kengät jalassa. Libanonilaisten tavoin kengät jalassa tanssiminen katsotaan myös arvokkaammaksi kuin paljasjalkaisuus, vaikkakin viimeisiin turkkilaisen tanssin todellisiin supertähtiin kuulunut Prences Banu tanssikin enimmäkseen paljain jaloin, mutta hänen tanssityylinsä olikin selvemmin arabialainen kuin muiden tähtien.

Asena     Tanssiliikkeistä puhuttaessa turkkilaistyylistä tulee ensimmäiseksi mieleen mustalaisvaikutteet ja karsilama. Ne kuuluvatkin nykyisin erottamattomana osana todelliseen turkkilaiseen tyyliin, vaikka ovatkin melko myöhäinen lisä perinteiseen tanssiin. Kunnia karsilaman sulauttamisesta Oryantal-tyyliin voidaan antaa Semra-nimiselle tanssijalle, joka 50-luvulla lisäsi karsilaman mukaan esityksensä lopetustanssin rytmiksi. Alunperin karsilama on ollut perinteinen turkkilainen kansantanssi, jossa kaksi tanssijaa tai kaksi rivillistä tanssijoita tanssivat kasvot vastakkain - tanssi sisältää joitain miimisiä liikkeitä ja toisinaan puulusikoiden soittamista, mutta enimmäkseen se on yksinkertaista, vauhdikasta kansantanssia, jonka liikkeitä sinänsä ei ole juurikaan käytetty itämaisen tanssin karsilama-osioissa. Karsilama itämaisessa tanssissa on vauhdikasta ja eloisaa: tanssiaskeleet ovat hypähteleviä ja teräviä, lantion iskut voimakkaita ja käsieleet runsaita. Koko tanssiosan luonne on usein kiusoitteleva ja energisen rento.

     Tyypillisempi rytmi perinteiselle turkkilaiselle tanssille on ciftetelli,jonka hidasta muunnelmaa on käytetty paljon etenkin lattialiikeosuuksissa ja mahdollisessa huiviosuudessa (joka sinänsä ei ole kovin yleinen turkkilaisessa tanssissa) - nopeampaa versiota voidaankin sitten käyttää turkkilaiselle tanssille tyypillisissä vauhdikkaissa, energisissa liikkeissä.

     Turkkilainen tanssille tyypillisiä ovat myös nopeat, dramaattiset temponmuutokset, äkilliset liikkeet kuten vauhdikkaasti lattialle pudottautuminen (amerikkalaisittain ns. Turkish Drop), lattialiikkeet, villit pyörimiset sekä vatsan "heitot" (turkkilaiset kutsuvat tätä liikettä nimellä "Göbek atmak" = heittää napaa, mitä nimitystä käytetään joskus myös koko tanssista) ja pään erilaiset isolaatioliikkeet. Turkkilaisille tanssijoille ilmaisullisesti tyypillistä ovat äkilliset tunteiden muutokset sekä yllättävät, joskus hieman arveluttavatkin käsieleet sekä tanssin karsilama-osioihin usein sisällytetty mimiikka, joka voi kuvata niin arkisia askareita kuin symbolisempaa vartalon eri osien korostamista napakoilla iskuilla ja käsien liikkeillä. Jonkun verran tanssiin on sulautettu turkkilaisten kansantanssien nopeita, monimutkaisia askelsarjoja, mutta pääpaino tanssiliikkeissä on vartalon liikkeissä: undulaatioissa ja lantion liikkeissä. Kaikki vartalon liikkeet tehdään melko suurina ja liioiteltuina ja värinätkin ovat suurehkoja ja ovat paremminkin kokovartalotytinöitä kuin egyptiläistanssille tyypillisiä hienovaraisia värähtelyjä. Tilaa käytetään melko runsaasti ja tanssi sisältää usein näyttäviä piruetteja ja erilaisia vauhdikkaita, näyttäviä jalkojen nostoja. Lattialiikkeissä pääpaino on näyttävissä vatsan pyörityksissä ja väristyksissä, mutta kauneimmillaan lattialiikkeet sisältävät erilaisia notkeita kyljellään ja selällään suoritettavia pehmeitä liikesarjoja sekä istuen tehtäviä aaltoilevia käsiliikkeitä. Etenkin turkkilaistanssin kansainvälisesti tunnetuimpiin edustajiin kuuluvan Burcin Orhonin käsiliikkeet ovat soljuvan viehkeitä, vaikkakin hänen muu tanssinsa luokitellaankin itämaiseksi baletiksi paremminkin kuin vatsatanssiksi. Turkkilaisessa tanssissa myös ylävartaloa käytetään paljon: mukana voi olla näyttäviä taaksepäintaivutuksia aina lattialle saakka, erilaisia isolaatioliikkeitä sekä kansantanssin omaisia selkeitä olkapääväristyksiä.

     Turkkilaisen tanssin luonne on huoleton, itsevarma ja iloinen. Tanssia tanssitaan tanssimisen vuoksi eikä niinkään tulkinnallisena osana lauluja. Käytetty musiikki on nykyään yhä enemmän arabialaista poppia, mikä on luonut ihan oman länsimaisen showtanssimaisen Mezdeke-tyylin, millä ei ole mitään tekemistä turkkilaisen tanssin kanssa sen paremmin musiikillisesti kuin tanssillisestikaan, mutta perinteinen turkkilainen tanssimusiikki on rikas yhdistelmä turkkilaisia, mustalaisten ja arabien vaikutteita ja musiikkia. Tyypillisin turkkilaisessa tanssimusiikissa käytetty instrumentti on viulu, jonka lisäksi äänessä voi olla klarinetti (yksi kuuluisimmista turkkilaisista tanssimuusikoista on klarinetisti Mustafa Kandirali), huilut, saz-luuttu, qanun Ja-luonnollisesti rummut tanssirytmejä soittavasta darbukasta aina raskaampisointiseen, kansanmusiikkiin kuuluvaan davulrumpuun - uudemmassa tanssimusiikissa soi lähes aina pääinstrumenttina sähköurut tai syntikka, mutta joitain viitteitä tanssimusiikin samoin kuin turkkilaisen musiikin yleensäkin paluusta perinteisempiin muotoihinsa voidaan taas kuulla.

     Klassisia arabialaisia kappaleita voidaan käyttää Turkissakin melko yleisesti tanssityylin sen kummemmin muuttumatta arabialaisemmaksi: esimerkiksi klassikot Aziza ja Zennube ovat Turkissa niin tunnettuja ja jokapäiväisiä, että niiden alkuperä on sekin jäänyt osittain historian hämäriin ja kappaleet mielletään varsin yleisesti alkuperäisiksi turkkilaisiksi. Jotain tyypillisiä "aitoja" turkkilaisia tanssikappaleita ovat ûskudar, Yollar Uzak, Kadife ja Konyali sekä karsilamat Rompi Rompi, Mastika ja Dere, mitkä voi löytää lähes kaikilta turkkilaislevyiltä muodossa tai toisessa. Television musiikkishowt ovat omalta osaltaan pitäneet turkkilaista tanssia yllä ja varsinkin tunnetut laulajat Ibrahim Tatlises ja Sibel Can ovat aina sisällyttäneet ohjelmiinsa itämaista tanssia. Ibrahim Tatlisesilla on tunnetusti silmää taitaville tanssijoille ja moni nykyisistä tanssitähdistä onkin noussut kuuluisuuteen hänen shownsa kautta yhtenä esimerkkinä Istanbulin nykytanssijoiden kärkikaartiin kuuluva Asena. Sibel Can itse aloitti uransa tanssijana ja olikin todella loistava ennen siirtymistään laulajaksi - tämä tähti ei ole vieläkään unohtanut tanssimista vaan katsojien iloksi pistää silloin tällöin tanssiksi shownsa kuluessa ja silloinkin pukeutuneena yksinkertaiseen leninkiin ja hiukset tiukalla nutturalla hänen tanssissaan on tulta ja aistillista eläytymistä.

Burcin Orhon     Toisin kuin Egyptissä tanssijan ura ei Turkissa ole ollut askel rikkauksiin vaan Sibel Canin tavoin monille esiintyjille tanssiminen on vain välivaihe matkalla kohti toisenlaista uraa. Monen turkkilaistanssijan tielle mahtuu myös tanssimista halvoissa Pavyon-yökerhoissa, joissa tanssija voi toimia myös prostituoituna ja Burcin Orhonin tavoin alastonkuvissa ovat poseeranneet lähes kaikki nykytähdet Tanyelista Asenaan. Hyviä tanssijoita kuitenkin arvostetaan ja paremmissa yökerhoissa tanssijat ovat ammattilaisia, joiden esitykset edelleenkin ovat illan kohokohta.

     Turkkilaisen tanssin keskus on aina ollut Istanbul, minkä yökerhoissa voi edelleenkin nähdä Turkin parhaita tanssiesityksiä. Joskus tunnetuimmat tanssijat kiertävät myös rannikon turistikohteissa, mutta enimnäkseen turistiesityksien tanssijat on valittu ulkoisten eikä suinkaan tanssillisten ansioidensa takia. Turistiesityksissä on myös selvä innostus miestanssijoihin, jotka usein ovatkin teknisesti varsin hyviä ja esitykset ovat näyttäviä,enemmän tai vähemmän akrobaattisia show-esityksiä. Istanbulissa tanssijat voivat esiintyä perinteisemmässä showssa (vaikka sielläkin arabipoppi ja Russian-showt ovat vallanneet alaa) joko osana jonkun laulajan esitystä tai omassa parinkymmenen minuutin esityksessään. Orient House, Kervansaray, Gar Casinosu ja Maksim's ovat Istanbulissa paikkoja, joissa varmimmin voi nähdä todella korkeatasoisiakin tanssiesityksiä - tunnelmaltaan aitoa ja usein todella taitavaa tanssia näkee myös Sulukulen ja Kumkapin mustalaiskortteleissa, joihin tosin tavallisella turistilla ei ole mitään asiaa ilman paikallista seuraa.

     Tämän hetken kuuluisimpiin tanssijoihin kuuluvat Asenan ja Mezdeke ryhmän lisäksi myös Australiassakin vaikuttanut Tanyeli, joka on nykyään myös aidon turkkilaisen tanssin puolestapuhuja, joka vastustaa härskejä esityksiä ja Mezdeke-tanssijoita. Vanhempiin tunnettuihin tähtiin kuuluvat kuusikymmentäja seitsemänkymmentäluvun tähdet Özcan Tekgul, Zennube, Semiramis, Inci Birol, Arzu Tokay ja Efruz sekä Amerikassakin näyttävää tanssijan uraa luonut Özel Tiirkbas. Myöhemmistä, jo uransa lopettaneista tähdistä, kirkkaimpia ovat Prences Banu, Nesrin Topkapi, Tälay Karaca, Firuze Sultan sekä Sema Yildiz - turkkilaisista levykansista tutut Burcin Orhon ja Nilufer Öz herättivät huomiota, mutta eivät koskaan saavuttaneet aikaisempien tanssijoiden valovoimaa.

     Vaikka turkkilainen oryantal-tyyli voi egyptiläiseen tanssiin tottuneen silmään näyttää kaupalliselta ja kevytmieliseltä sekä niin liikekieleltään kuin tunneasteikoltaankin köyhemmältä, niin ei pitäisi antaa ennakkoasenteiden vaikuttaa tanssista nauttimiseen. Turkkilaista tanssia kannattaa lähestyä viihteen kannalta aistien siitä sen tanssimisen riemun, mikä sille on tyypillistä. Huomion arvoista ovat myös turkkilaistansseissa todella taitavasti käytetyt vaikeat rytmit sekä teknisesti haastavat temponmuutokset - turkkilainen tanssi parhaimmillaan on värikästä, energistä ja monisyistä - aivan kuten turkkilainen kulttuurikin.

 

Lähteet: 
Kirjeenvaihto Anastasian, Eva Cernikin, Moroccon ja Artemis Mouratin kanssa
Kemal Özdemir: Oriental Belly Dance
Habibi 1993 Vol 12 No 2

 

<< takaisin