KUN ITÄMAINEN TANSSI SAAPUI LÄNTEEN

Teksti: Raija Salminen & Virpi Virtanen (Afsana)

   1800-luvun lopussa länsimaiden kiinnostus itämaiseen tanssiin - tarkoitettiin sillä sitten KaukoIdän tai Egyptin tansseja - alkoi näkyä yhä selvemmin. "Pikku Egyptin" esiintyminen Amerikassa sai aikaan sen, että estradeille alkoi tulvia jos jonkinlaista yrittäjää. Itämaisuudesta tuli muoti, mikä vaikutti mm. uusien tanssityylien syntymiseen, eikä Suomikaan tällä alalla ihan takapajula ollut!

   Aikoinaan Egyptin ammattitanssijoista tunnettiin parhaiten Safiya-niminen kavaasi, joka käytti turkinkielistä nimeä Kutcuk Haneni (Pikku Prinsessa - tai oikeastaan Pikku Rouva). Kuvauksia hänen tansseistaan on ikuistettu matkailijoiden raportteihin. Hänen erikoisuutensa oli mehiläistanssi, missä Safiya tanssi kuin hänen vaatteissaan olisi ollut mehiläinen. Tanssiin kuului kimakat huudot ja vaatteiden riisuminen yksi kerrallaan. Oliko hän aikansa paras vai parhaiten tunnettu tanssija? Monet kritisoivat hänen tanssiaan, muiden muassa nuubialainen tanssija Aziza, jonka tanssista Gustave Flaubert kertoo: "Hänen tanssinsa on villiä ja tuo tahtomattaankin mieleen Keski-Afrikan neekerit".

   Runoilijat ja kirjailijat ovat inspiroituneet monista tanssijattarista, joista joillekin on omistettu teoksia nimeltä. Runoja on kirjoitettu beduiinitanssija Zareefalle, syyrialaiselle Jameleelle ja turkkilaisen teatterin Rosalle. Yasmina oli erään ranskalaisen miimikko-kirjailijan mieleen painunut Ouled Nailheimon tanssijatar. Syyrialaissyntyinen Fahreda Mahzar ravisutti Amerikkaa esittäessään egyptiläistansseja. Myöhemmin hänet yhdistettiin usein Pikku Egyptiin, jonka huhuttiin tanssineen jo Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893. Fahreda saattoi tanssia kynttilä päänsä päällä tai kuten eräs tarina kertoo, selällään maaten, kilisyttäen samalla kahta vatsalle asetettua vesilasia toisiaan vasten. Yhtä suuren sensaation hän aiheutti pelkällä esiintymisasullaan; tanssijattarella ei ollut sukkia ja kenkiä! Lisäksi hänellä oli tapana kerätä hameensa helmat toisen polvensa ylle niin, että hänen pitkät, valkoiset alushousunsa näkyivät!

   Pikku Egyptistä muodostui legenda ja tämä hahmo sekä lukuisat muut maailmannäyttelyssä nähdyt etniset tanssijattaret synnyttivät varsinaisen tanssibuumin. Vaikka ensimmäistä alkuperäistä Pikku Egyptiä ei olla pystyttykään varmasti jäljittämään ja dokumenttien mukaan maailmannäyttelyssä ei tämän nimistä tanssijaa edes esiintynyt niin nykyisten tanssijoiden mielestä Fahreda Mahzar ansaitsee tämän kunnian puhtaan itämaisen tanssin esittäjänä. Häntä ja muita "aitoja" tanssijoita yritettiin matkia niin Amerikassa kuin muuallakin lännessä. Röyhkeimmät omivat itselleen Pikku Egypti-nimen ja imitoivat näkemäänsä tanssia - mistä seurauksena oli tökeröitä kopioita.

   Pikku Egyptin inspiroimina syntyivät uudet muotitanssit shimmy ja charleston. Niihin liittyi olennaisena osana myös leninki, missä pitkät hapsut korostivat ravistusliikkeitä. Shimmy perustui olkaväristelyyn , charleston sivuhypähdyksiin, joiden välillä ravisteltiin takapuolta. 1930-luvulla tehtiin joitakin mielenkiintoisia lyhyitä filmejä itämaisesta tanssista. Yksi näistä on Fatiman tanssi, Koristeltuun pillerihattuun, kolikkokaulanauhaan, leveään hameeseen ja pussihihaiseen yläosaan pukeutunut nainen tanssii korollisissa kengissä , koko ajan symbaaleita soittaen. Sensuroidussa versiossa ristikon takaa ei erotu selvästi juuri muuta kuin pää, mutta sensuroimaton pätkä herättää kysymyksen: kuka oli tämä Fatima, joka tanssi kuin Egyptin kavaasi tai almeh? Hän tekee väristyksiä lantiolta ja olkapäillä, kävelee aaltoillen ja ottaa yksinkertaisia askelia. Fatiman tanssin sensuroitu ja sensuroimaton versio löytyvät Ibrahim Farrahin videokoosteesta Rare Glimpses - Dances from the Middle East volume 1.

   Amerikkalainen Dolorita esiintyy 30 sekunnin irvokkaassa filmissä, mikä tunnetaan nimellä Danse du ventre ja Passion Dance. Se kuvattiin vuonna 1896 ja vedettiin nopeasti pois uteliaiden silmien ulottuvilta. Kysymys oli jokseensakin härskistä tanssista, missä pulska neito pyörii villisti haaremihousuissa ja ohuessa paidassa, minkä alla Doloritan muhkeat melonit hädin tuskin pysyvät piilossa. Ravistelujen ja ylimakean hymyn huipentumaksi Madame Dolorita laskeutuu polvilleen ja työntää lantionsa kameraan: se siitä.

   Lännessä putkahti esiin itämaisen fantasian inspiroimia näyttämöihmeitä ylen määrin. Yleisin aihe oli muodissa oleva stereotypia itämaisesta nai sesta: viettelevä käärmenainen. Omia näkemyksiään fantasiasta tarjoisivat mm. Colette, Millie de Leon, Mata Hari, Ruth St Denis ja Theda Bara. Vuosisadan vaihteen käärmeteeman lisäksi Salome inspiroi useita itämaisiin fantasioihin. Yksi Salome oli Theda Bara. Anagrammi hänen nimestään, Arab Death (arabialainen kuolema), kuvaa hyvin hänen femme fatale-imagoaan. Hän pukeutui arabialaisiin mekkoihin, rajasi silmänsä voimakkaasti ja teeskenteli, ettei osaa englantia. Huhuttiin, että Theda Bara oli syntynyt pyramidien varjossa ja että hänen isänsä oli autiomaan sheikki. Tämä vamppi ajeli ympäriinsä hienossa autossa, mitä kuljetti hänen nuubialaispalvelijansa. Joka tapauksessa Theda Baran viettelijän puku on ollut nykyisen kabareepuvun edelläkävijä: lantiolta alkava hame ja koristeelliset rintaliivit... tai Theda Baralla rintalevyt.

   Margaretha MacLeod (os. Zelle) tunnettiin paremmin nimellä Mata Hari (hindiksi "aamunkoiton lapsi" tai malaijiksi "aamunkoiton silmä") ja hänen kerrottiin olevan jaavalaisen brahmiinin tytär, joka oli perehtynyt salaisiin, pyhiin tansseihin. Pariisin lehdet kehuivat häntä antaumuksellisesti. Lehtien mielestä Mata Hari ei tanssinut vain jaloillaan, käsillään, silmillään ja suullaan, vaan koko olemuksellaan syvänpunaisia kynsiään myöten.

   Totuus legendan takana oli kuitenkin paljon proosallisempi: hollantilainen Margaretha etsi onnea naimalla skotlantilaisen upseerin, jonka kanssa hän muutti Jaavan saarelle Indonesiaan. Poikansa kuoleman jälkeen he kuitenkin palasivat Eurooppaan, missä Margaretha pian jätti niin pienen tyttärensä kuin alkoholisoituneen puolisonsakin ja lähti etsimään menestystä Pariisista. Rahattomana ja ammattitaidottomana hän päätyi käyttämään hyväkseen hätkähdyttävää kauneuttaan, ja Jaavalta mukanaan tuomien runsaiden korujen ja nähtyjen tanssiesitysten innoittamana hänestä kehkeytyi salaperäinen Mata Hari, jonka varsinaiset tanssitaidot olivat olemattomat, mutta joka hurmasi seurapiirit eksoottisuudellaan ja rohkeudellaan. Katkera loppu kohtasi Mata Haria, kun hänet tuomittiin vakoilijana kuolemaan vuonna 1917.

   Bagdad oli aikoinaan itämaisen taidemusiikin keskus. Ei siis ole ihme, että siellä myös luotiin kuva taidetanssista. Armeniasta Persiaan avioliittoon lähetetty Armen Ohanian (Little Persian) oli ensimmäinen merkittävä tanssija, joka veti suuntaviivat hyväksytylle tanssille. Hän ei halunnut muiden ammattitanssijoiden tapaan esiintyä kahviloissa.

   Annen Ohanian tunsi palatsien kurtisaanitanssijoiden, mutrubien, taiteen salat. Mutrubeilla oli sulavat ja notkeat käsiliikkeet, syviä taivutuksia ja kauniit puvut.Kun länsimainen vaikutus alkoi yhä räikeämmin näkyä itämaisessa tanssissa, Armen Ohanian tunsi suurta tuskaa. Perinteiset, kunnioitusta herättäneet vanhat runot raiskattiin irvokkailla tanssiliikkeillä. Sivistyneenä rikkaan perheen tyttärenä hän menetti rakkautensa tanssiin kaiken hapatuksen ja tanssin arvon häviämisen myötä. Hän ryhtyi kirjoittamaan . Hänen muistelmansa The Dancer of Shamaka syntyi 1900-luvun alun Pariisissa ja sai pian jatkoa kiinnostavasta teoksesta Les Rires D'une Charmeuse de Serpents (Käärmeenlumoojan nauru).

   Suuret yleisöt Euroopassa ja Amerikassa tutustuivat itämaisen tanssifantasian ideaan Ruth St Denisin mahtiteosten myötä. Hän koulutti itse kaikki esiintyjät mittavaan Egypta-projektiinsa, mikä tehtiin vuonna 1910. Näytäntö koostui viidestä kuvaelmasta: Rukous Niilille, Palatsitanssi, Isiksen huntu, Päivän tanssi ja Tuomion sali.

   St Denis tunnettiin kaikista idän inspiroimista tansseistaan. Hänen Kobra-tanssissa herätti ihmetystä muiden naisten keskuudessa ja moni yritti matkia hänen käärmemäisesti aaltoilevia käsiään. Koska St Denis oli hankkinut kokemusta teatteriseurueessa ja opiskeli itse muilta tanssijoilta hän suhtautui tanssiin näyttämötaiteena eikä härskinä viettelyesityksenä, niinkuin nämä useat hoochykoochy käärmenaiset. Myöhemmin St Denis perusti Kaliforniaan koulun (Denishawn), missä Hollywoodin mykkäfilmien näyttelijät oppivat tanssin perusteita.

   Vaan onko Suomi ollut ihan pihalla 1900luvun alun muodista? No eihän toki! Salome-villitys riehui näilläkin leveysasteilla. Syksyllä 1905 Elli Tompuri tanssi Salomena Erkki Melartinin säveltämän musiikin säestyksellä. Sievästi trikoisiin verhoutuneena eikä tietenkään paljasjaloin Elli esitti huntutanssin, mikä herätti jopa kansainvälisesti pientä kohua. Balettien itämaisesta teemoista luultavasti tunnetuin on Tuhannen ja Yhden Yön tarinoista napattu Sheherezade.

 

Lähteet:
Wendy Buonaventura: Serpent of the Nile
Julia Keay: Sanningen om Mata Hari
TV-dokumentti Mata Harista
Tanssi 2 / 1996
Donna Carlton: Looking for Little Egypt

 

<< takaisin